Köh kröh

”Jos ei viina, terva, sauna, klorokiini, hydroksiklorokiini, aviptadil, remdesivir, deksametasoni, atsotromysiini ja tamiflu auta, on tauti kuolemaksi” – vanha telajärveläinen sananlasku

Urheilukirjoittamista

Kirjoitustyötä tekevä usein puurtaa yksikseen. Ensimmäisestä kappaleesta viimeiseen, se varsinainen suoritus tehdään ilman katselijoita. Suuren yleisön reaktiot kuulee jälkikäteen, jos niitä tarkoitushakuisesti etsii. Mitäs jos kirjoittelu olisi samantapaista kuin urheilu?

Inspiraation hukkuessa veteraanikirjailija Sepporäty karjuu korvaan että KIRJOTA KRISTIAN NIIN ETTÄ PERNA REPEÄÄ. Ikkunan takana pipopäinen kansa kalistelee lehmänkelloja HEJA HEJA -huutojen kaikuessa. Sinivalkoiset kasvomaalit naamalla heilutellaan suomenlippuja ja etupihalle levitetyssä isossa lakanassa lukee että SULLA ON PARHAAT SANAT. Kirjoitusvalmentaja tarkkailee pulssia, juottaa mustikkasoppaa ja heittelee havuja näytölle.

Sitten kun kuola näppikselle valuen viimeiset sanat on saatu kirjoitetuksi, pannaan käpälät ilmaan ja tuuletaan. Kirjallisuustoimittaja kiirehtii paikalle, tunkee karvaista mikkiä naamalle ja utelee, että miltä nyt tuntuu.

No ihan hyvältä tuntuu. Viimeisessä kurvissa oli kyllä takki tyhjänä, mutta sisulla mentiin perkele loppuun saakka. Iso kiitos valmentajalle, perheelle, isälle, pojalle ja pyhälle hengelle. Tästä on hyvä mennä sohvalle nukkumaan kuukaudeksi. Vaan ei voi vielä mennä, kun yleisö haluaa onnitella. Jussipaitainen fani pyytää nimmaria vauvansa otsaan.

Ennen seuraavaa teosta doupataan sitten niin että munat surkastuu.

Väärinymmärrettyä

Muksuilla on tapana toistaa kuulemaansa ja viljellä slangisanoja, vaikkeivat niitä täysin ymmärtäisikään. Näin oli vissiin myös omalla kohdallani. Natiaisena sotkin pyörällä kioskille irtokarkkeja ostamaan. Palattuani totesin äidille, että kylläpä kylänmiehillä oli ollut päällä hirviä stondis.

Vähän toista vuotta sai äitiraukkani ihmetellä kyläläisten erektioherkkyyttä, kunnes sitten tajusin, ettei se tarkoittanutkaan tuijottelua.

Näin meillä.